Sijoitetun lapsen vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on huomioarvoinen ja tärkeä asia. Hyvin toteutunut vanhempien tuki voi parhaimmillaan auttaa lasta uuteen sijaishuoltopaikkaan asettumisessa ja niin lasta kuin vanhempaakin kuntoutumisessa. Huostaanotto sanana kantaa negatiivista leimaa ja monesti se käsitetään päätöksenä lopullisena. Välillä näin onkin, mutta uskon, että kehittämällä vanhemmille tarjottavaa tukea ja yhteistyön lisäämisellä eri tahojen välillä saisimme paljon uusia tarinoita perheiden jälleenyhdistämisestä. Perheen sosiaalityöntekijän velvollisuutena on pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen (lastensuojelulaki 4 § 3 momentti). Miten tätä tukea tulisi toteuttaa ja kenen toimesta?
Huostaanottoprosessi on vanhemmalle mahdollisesti elämän suurin muutos ja kriisi. Vanhemmuus säilyy, mutta rooli muuttuu ja vastuut siirtyvät. Tilannetta värittävät usein monenlaiset, ehkä ylisukupolvistuneet ongelmat ja haasteet. Samalla kun vanhempi käsittelee monenlaisia tunteita, pyrkii muistamaan sovitut asiat, olemaan paikalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joutuu vanhempi myös seuraamaan oman lapsen elämän suurinta kriisiä. Syyllisyys, suru, viha ja luopumisen tuska ovat vain jäävuoren huippu niistä tunteista, jotka valtaavat mielen. Miten tähän päädyttiin, miten tästä päästään pois? Sinulla, lapseni on lupa asettua uuteen kotiin ja kiinnittyä uusiin ihmisiin eivät ehkä ole niitä ajatuksia, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen.
Oma velvoite tuen järjestämäisellä on viranomaistaholla. Suomessa tämä on määritelty lastensuojelulakiin, jonka pykälän 30 § nojalla vanhemmalle on määriteltävä vanhemmuuden tukemiseksi oma asiakassuunnitelma. Tarvittaessa tämä suunnitelma tehdään yhteistyössä muun sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, sillä vanhempi voi kokea, ettei tarvitse tukea tai ainakaan juuri siinä muodossa kuin sitä on tarjolla. Kova paikka voi olla myös myöntää tuen tarve. Meillä ihmisillä, kun usein on taipumus sinnitellä ja selviytyä tilanteesta toiseen omin voimin. Ajattelen, että sosiaalitoimen ja muun viranomaisverkoston tulisi löytää keinoja viestiä vanhemmille, että huostaanoton jälkeen saa ja pitää pyytää apua. Vanhemman ongelmia ja haasteita ei tarvitse syvällisesti selittää lapselle, mutta tuen antaminen on hyvä tehdä näkyväksi. Vanhemman saadessa apua myös lapsi voi rentoutua ja olla huolehtimatta vanhemmasta. Lapselle tärkeä tieto on se, että vanhempi saa apua ja pärjää.
Kuuluuko sijaishuoltopaikan tai perhehoitajan sitten tukea vanhempaa? Miten sitä voisi edes tehdä, kun suututtaa niin kovin se, että lapsia on kohdeltu kaltoin tai laiminlyöty heidän hoito? Mistä löytää kunnioitus sellaista kohtaan, joka ei ehkä kunnioita sinua takaisin? Miten osoittaa lämpöä sellaiselle, joka ei koskaan pidä lupauksiaan – edes lapselleen? Miten auttaa, kun vastapuoli ei suostu minkäänlaiseen vuorovaikutukseen?
Vertaistuen, päihdehoidon tai terapian järjestäminen kuuluu niitä palveluita tarjoaville ammattilaisille. Perhehoitajan ei tarvitse yrittää heittäytyä kaikkiin mahdollisiin rooleihin. Tärkeintä on se, että huolehtii sijoitetusta lapsesta ja viestii sen syntymävanhemmille; teen parhaani sinun lapsesi kanssa. Sen jälkeen voi miettiä, miten omat ja perheen voimavarat riittävät muuhun yhteistyöhön, jaetun vanhemmuuden toteuttamiseen ja muun tuen antamiseen. Hyvät ihmissuhdetaidot ja suvaitsevaisuus eivät tässä kohtaa tietenkään ole pahitteeksi.
Tunnetasolla kanssakäyminen ja vuorovaikutus sijoitetun lapsen vanhempien kanssa voi olla raskasta, monimuotoista tai miksei jopa voimaannuttavaa. Toisen ihmisen toimintamalleja voi olla vaikea ymmärtää, mutta pyrkimys aitoon kohtaamiseen ja toisen kuulemiseen olisi hyvä säilyttää kaikissa tilanteissa. Kaikki kohtaamiset eivät aina ole täydellisiä ja joskus mieleen nousee negatiivisia ajatuksia tai tunteita, niitä ei tarvitse sulkea pois. Epävarmuuden ja jännityksen kokeminen ovat osa aitoutta ja voivat lisätä yhteyden tunnetta. Perheeseen sijoittaminen on valtavan suuri mullistus sekä lapsen omalle perheelle että sijaisperheelle ja vaikka yhteistyö olisi vähäistä, niin perheet tulevat aina olemaan jollakin tavalla sidottuja toisiinsa sen kautta. Ehkä tästä ajatuksesta voisi tulla myös kantava voimavara?
– Laura Hyytiä (sosiaaliohjaaja, sosionomi AMK)